"Kärsin suuresta armottomuudesta itseäni kohtaan."

Moi! Vuos on vaihtunu ja koulukin jatkuu ihan kohta, toisaalta hyvä juttu ja toisaalta en jaksais. Ristiriitaista.

Kuitenkin! Pitkään pohdin sitä, uskallanko netin ihmeellisessä maailmassa edes kertoa mitään negatiivisempi asioita (vaikka muutkin tekee sitä ja varsinkin Twitterissä oon valittanut). Aattelin nyt vähän paljastaa ittestäni joitain asioita.

Mulla oli nimittäin yks vaikein vuosi tuo 2015. Tosi vaikeeta lähtee avautuu ku ei tiiä mistä alottaa?? No aloitetaan vaikka siitä, että keväällä olin normisti koulussa ja harkassa sekä kesänkin vietin työharjoittelun parissa. Kaikki oli päällin puolin sinänsä tosi hyvin, enkä usko kenenkään huomanneen mitään, mutta olin ja olen edelleen tosi ahdistunut. Esimerkkinä ahistumisesta kertoo se, että koko pääsiäisleirin (huhtikuussa varmaa oli?) itkin itseni kipeäksi. Moni kaveri ja ystävä kysyi leirillä, että onko kaikki hyvin mutta valehtelin kaiken olevan kunnossa. Uskoin silloin itsekin valheeseeni, en ollut keväällä varma, että oliko ahdistus ohimenevää. Mutta ei, se vaan paheni vuoden mittaan.

Kaikkia syitä en tälle vieläkään löydä, enkä tiiä tulenko löytämään. Ainakin yks osasyy on, että oon aivan liian siis AIVAN LIIAN ylihuolehtivainen ihminen. Mun lähipiirissä joillakin läheisillä on ollu tosi vaikeeta aikaa, ja oon ollu niien tukena, koska haluan olla tukena muutenkin. Unohdan sitte siinä välissä aina itteni, enkä viitti vaivata muita mun ongelmilla. Poikaystävä oli ainoo, jolle kaadoin kaiken paskan ja välillä suutuin tahtomattani hänelle jostain syystä. Purin siis ahdistuneisuuteni häneen, joka on tosi väärin. Loppujenlopuks aina saatiin sovittua, koska hänkin tietää että mulla ei oo kaikki kunnossa.

Tästä seurauksena, oon tullu hirveen mustasukkaseks mun kavereista ja pelkään, että menetän kaikki ihmiset mun ympäriltä. Toisin sanoen, en uskalla puhua joillekin mun kavereista (joka on hyvin outoa) tai "vaivata" heitä mun viesteillä ja sen sellaista. Tiiän, ettei asiat välttämättä ole niin, että kaverit ois kyllästyny muhun tai jotain. On vaan tosi vaikeeta kysyä että "nähtäskö" yms.

Kaiken tän ruljanssin takana, menneisyys on palannut mieleeni liian elävästi ja tuntuu että elän siellä menneisyydessäni ja tällä tarkoitan lapsuutta. On mulla aina kavereita ollut, mutta lapsena tuntui siltä, etten saanut olla mitä halusin. Lisäks, musta tuntuu ettei mul oo ns. parasta kaveria, tai tarviiko olla? Tuntuu, että on vaa rykelmä ihmisiä, enkä tiiä kelle sanon ja mitä. Vaikee nimittäin päältä päin nähdä, kelle oon tärkeä. Itse välitän tosi monesta ihmisestä (siis niitä on paljon) ja on vaikeeta mennä sanomaan toiselle "Sä merkkaat mulle".

Syksyllä mulla on ollut aikaa paneutua itseeni ja omaan tilanteeseeni ja siksi olen vasta huomannut, että tarvitsen apua. Jopa äitikin huomas mussa muutoksen ja pari kaveria. Pelkään, että tää vaikuttaa mun kouluun ja luokassa oloon, ja sitä kautta työelämään. Mun kevät nimittäin koostuu kahdesta harkasta, koulusta ja tutoroinnista. Enhän mä voi tehdä mitään sosiaalista työtä, jos oon ite niin sulkeutunut? Esitin aina kaikille, että kaikki on hyvin. Ohjaajakin harkassa sano, että oon liian ankara itelleni ja sitä todella oon. Antti Tuiskun sanoin: "Kärsin suuresta armottomuudesta itseäni kohtaan."

Jovin syysleirillä pidin puheen itsensä ja muiden kehumisesta. Mun pitäs ottaa oppia omista sanomisistani.

Toivon, että jotkut ymmärs mun sekavasta puheesta edes jotain :'D Tästä ois paljon enemmänkin puheenaihetta, mutta jätän tän nyt tähän. On vaikeeta tulla puhumaan yksityiselämästä edes tän vertaa, mutta halusin ihmisten tietävän, koska oon liian kyllästynyt esittämään olevani onnellinen.

En aio luovuttaa ja nyt keskityn vain pääsemään keväästä läpi onnistuneena! Älä sinäkään luovuta.



~Chiku